Miksi meille pitää aina sattua kaikki kamala? Viime lauantaina elettiin taas kauhun hetkiä.. Olin Tintun ja hoidossa olevan Masin kanssa lenkillä, ja pistäydyimme koirapuistoon. Päästin kaverukset juoksemaan ja vauhtia riitti oikein kunnolla. Koirat juoksivat peräkkäin Masi jahtaamassa Tindeä, ja ihan yhtäkkiä kuului kamala tömähdys ja kiljunta, jollaista en ikinä ennen ollut kuullut Teen suusta. Tinttu oli juossut suoraan päin penkin kulmaa katsoesssaan taakse mistä Masi oli tulossa. Tin oli ihan paniikissa ja vain kiljui, onneksi tuli heti luokse ja sain selvitettyä mitä oli tapahtunut.. Kauhukseni melkein koko toisen puolen naama oli veressä ja ihoa oli mennyt rikki kuonosta ja silmän alta ja päältä. Olin ihan paniikissa, mutta yritin olla silti rauhallinen (ei kyl ollu helppoa). Pelkäsin jo pahinta, sitä että Tintun silmälle olisi tapahtunut jotain. Lähdimme äkkiä kotiin koirien kanssa, onneksi ei ollut pitkä matka. Kotona tutkiskelin naamaa paremmin. Silmäan ei onneksi osunut mitään, mutta
ylä -ja ala luomi taas näyttivät aika pahalta. Paitsi, että kuonon ja silmän välinen osa oli kaikkein pahin, siitä oli jotenkin hiertynyt kaikki karvat pois ja iho oli rikkoutunut, ei kuitenkaan silleen, että joutuisi tikeillä ompelemaan yhteen..

Hohhoijaa, oli kyl päivä, nyt Timpesteri köllöilee sohvalla. Ruvet on haavoista, varmaan jää arvetkin?  Onneksi tytön karvat peittää vähän eikä olla ihan nakuna tällä hetkellä. Mitenköhän joulukuun messarin laita.. Voi tätä meidän elämää. :(